Isän tyttö

Olimme mieheni kanssa parisen viikkoa sitten retkellä Meikojärvellä. Olin ottanut reppuuni termospullollisen kahvia sekä kaurajuomaa lasipulloon. Istuimme siinä veden rajassa ja joimme pahvikupeista kahvia. Siinä hetkessä isäni tuli taas niin elävästi mieleeni.

Isäni oli sellainen, että jos lähdimme pienelle retkelle tai marjareissulle niin kahvit piti ottaa aina mukaan. Kun marjat oli poimittu joimme kahvit ja söimme eväsleivät. Usein istuimme kiven- tai kannonnokassa kahvia juoden.

Aurinko paistoi lämpimästi ja meillä marjastajilla oli hiki. Silti oli aikaa syödä kotona tekemämme eväsleivät ja ehkä äidin tekemät korvapuustitkin.

Isäni halusi, että marjareissun päätteeksi menemme uimaan. Ajoimme autolla joko Kiantajärven tai sitten Valkeisenlammen rannalle. Sitten ei ollut enää kiire minnekään. Me kaikki saimme rauhassa uida ja nauttia lämpimästä kesäpäivästä.

Tämä kuva on ihan mökkirannasta myöhään kesäiltana.

Suopursut muistan jo lapsuudestani. Ne olivat mökkikukkia.

Isästä on hyviä muistoja. Toki on myös asioita, joista en oikein pitänyt. Silti isäni oli huolehtiva, rakastava isä joka halusi kaikille hyvää. Hän oli paras isä minulle.

Mietin vanhemmuutta. Mietin myös sitä, että mikä on riittävästi tässä elämässä. Meidän vanhempien, isovanhempien, kummien ei tarvitse olla täydellisiä. Me saamme olla vajavaisia. Tärkeintä on, että tavoitteemme on kulkea lapsen -/nuoren rinnalla ja olla läsnä.

Olen itse vähän liiankin rehellinen oman jaksamisen suhteen. Ilmaisen helposti, jos olen väsynyt ja en jaksa olla toiselle läsnä. Lasten seurassa pyrin venymään, vaikka joskus väsyttäisikin. En halua, että lapset kokevat, että äidille ei ole aikaa ja äidille ei voi puhua. Aina voi puhua ja kyllä minä ilmoitan, jos en jaksa.

Määritelmä isän tyttö/-poika, äidin tyttö/ -poika on aika mielenkiintoinen. Yhdistääkö se omaan vanhempaan, että on erilainen kuin vanhempi vai että on hyvinkin samanlainen? Samassa perheessä lapset ovat hyvinkin erilaisia.  Luonteenpiirteet ovat erilaisia samoin temperamentti jne.

Välillä olen miettinyt olenko suomalainen alkuunkaan. Haluan olla niin rehellinen ja suora. Isälläni oli hurmaavat kiharat, mutta ei hän tainnut italialaista sukujuurta silti olla. En voi kehua, että omasin luonteenpiirteeni etelä-euroopasta. Tai että voisin selittää käytöstäni juurillani.

Kainuulaiset ovat kyllä suoria. Asiat voi aina ilmaista monella tapaa. Kohteliaisuus tulee aina muistaa vaikka kuinka haluaa oman kantansa esittää.

Hyvää viikkoa sinulle! Toivottavasti pidit näistä ajatuksistani. Toivon, että sinulle nousee hyviä muistoja. Jos muistot eivät ole hyviä niin on tärkeää jakaa omia muistoja luotettavan ihmisen tai ihan omien läheisten kanssa.

-Heli