Kun elämä hiipuu

”Aika on syntyä ja aika kuolla.

Aika on istuttaa ja aika repiä maasta.”

                                            Saarnaaja 3:1

Kummitätini Eeva nukkui tänään ikuiseen lepoon. Oletko sinä joutunut jättämään hyvästit rakkaalle ihmiselle viimeaikoina? Haluan olla hetken rinnallasi, jos näin on.

Olin viikko sitten Suomussalmella. Olen jo aiemmin kertonut, että olin äitini luona. Mahtui tähän reissuun muutakin. Kävimme katsomassa tätiäni, joka oli saattohoidossa. Menimme äitini kanssa Eevan luo (maskit naamalla ja kädet puhdistettuina).

Voi, miten tätini oli muuttunut. En nähnyt häntä kesällä, koska koronan vuoksi emme voineet tavata. Puhkesin vuolaaseen itkuun, koska hän oli niin kuihtunut…

Silitin tätini kättä ja lauloimme äidin kanssa jonkun virren. Aivan kuin Eeva -täti olisi lopettanut välillä hengittämisen ja kun koskin häntä, hän alkoi jälleen kuorsata. Silitin tovin hänen käsivarttaan ja annoin hänelle hetken omaa aikaani. Hän ei ensin reagoinut mitenkään. Jatkoin silittämistä ja kysyin ”Tuntuuko hyvältä” ja hän sanoi hyvin hiljaa että ”tuntuu”.

Aloitimme virren ja hän alkoi laulaa hyvin voimallisesti mukana. Hän aloitti toisen virren ja muisti sanat tosi hyvin. Hän lauloi niin paljon että hänen suunsa alkoi kuivua. Pyysin hoitajaa antamaan hänelle suun kostuketta. Hän ei ole enää hetkeen halunnut syödä mitään..

Näin Eeva hiipui hiljaa pois. Hän jo niin odotti Taivasta. Sanoin, sitten näet siellä isäni ja toisen kummitätini. Ei ole mitään hätää, ei ole tuskaa, ei ahdistusta.

Enkelit nostakoot sinut Eeva Taivaan kotiin! Sinun kaipauksesi on täyttynyt.