Toivo

Mitä sinulle kuuluu? Onko viikkosi ollut kiireinen? Aurinko paistaa ja kevättä on ilmassa. Lumen sulaminen, kevätaurinko ja uusi alku.

Itselleni kevät on aina ollut sellaista hiljaista odottelua, hiljaisten toiveideni täyttymistä.

Minusta on ihanaa seurata, kun lumi sulaa. Lumen alta paljastuu usein jo lähes valmista uutta elämää. Sinnikkäät sipulikukat, jotka ovat talvehtineet ehtivät putkahtaa ensimmäisenä esiin. Nämä ihanat, tarvitsevat vähän aurinkoa ja lämpöä.

Vuosi 2021

Tämä kuva on viime vuodelta. Minun sipulikukkani ruukuissa saivat uutta lunta päällensä. Mitä ajatuksia uusi elämä sinussa herättää? Minulle herää toivo ja usko huomiseen. Uskon, että toiveemme täyttyvät jollain aikataululla. Eivät ne toiveet välttämättä täyty heti, kun toivomme jotain. Mutta toivossa on elämää.

Hvitträsk Kirkkonummi, kevät 2021

Näin isästäni tosi vahvan unen viime yönä. Isäni oli unessa kanssamme mökkimaisemissa. Isäni eli luottamuksessa ja toivossa. Muistan selkeästi isäni viimeiset päivät sairaalassa. Hän oli niin levollinen ja toiveikas. Katsoimme yhdessä televisiosta luonto-ohjelmaa. En tiedä miten hän oli niin virkeä, vaikka teki kuolemaa. Tuntuu, ettei hän edes ajatellut, että kuolisi.

Minulla on taas niin ikävä isääni. Lähestyvä kesä ja hyvät muistot tekevät vieläkin vähän kipeää. Isäni kuoli vuonna 2014. Eli aika on kyllä parantanut jo tuskaa…

Minulla oli niin vaikeaa päästä eteenpäin isäni kuolemasta. Mutta tiedätkö mitä? Ei isäni halunnut, että jään häntä suremaan. Toki meillä on aina saanut myös surra ja kuolema on ollut perhepiirissä luontainen elämän jatkumo. Jo pienenä kävimme ruumishuoneella katsomassa rakkaita isovanhempiamme, kun he olivat kuolleet ja arkussa. Kenties kuollutta ihmistä ei nykyään enää lapsille näytetä vai olenko väärässä? Toki vanhempien vastuulla on arvioida, milloin se on lapselle sopivaa ja hänen luonteensa kestää kuolleen näkemisen.

Muistan vielä yhdet hautajaiset, jossa minä pieni, noin 5 vuotias itkin aivan hurjasti. Isäni setä, vanha taksikuski oli kuollut. Hänen nimensä oli muuten Toivo, taksi- Toivo. Olimme perheenä hautajaissa. Kun minä huomasin, että muut itkivät niin aloitin hurjan itkuepisodin. Jossain vaiheessa äitini oli jo sanottava että “Hei Heli, ei sitä noin kamalasti tarvitse itkeä.” Itkuni loppui varmaan siihen. Olen kai osannut eläytyä hetkeen jo pienestä pitäen…

Toivoa sinun hetkiisi! Elämä kantaa ja elämä tuo myös hyvää! Periksi ei saa antaa!

-Heli